|
Tarpeettomia ikävyyksiä. -albumin äskettäin julkaisseen Lyijykomppanian perustamisesta tulee kesäkuussa vierähtäneeksi neljäkymmentä vuotta. Suomalaisen raskaan rockin pioneerin mittavalle matkalle on mahtunut niin humalaisia nousuja, krapulaisia laskuja kuin toimettomampiakin kausia. Mutta onpa tullut räntää tai paistanut kirkkaasti, niin yhtyeen kivijalka Esa Moilanen on pysynyt järkähtämättömästi asemapaikallaan.
Vuoden 1981 alussa suuressa maailmassa räiskyi: Yhdysvaltain äskettäin valittu presidentti Ronald Reagan oli yritetty murhata ja Espanjassa toivuttiin vallankaappausyrityksestä.
Suomalainen elo taas oli tasaisen harmaata: Urho Kaleva Kekkosen presidenttikauden alkamisesta tuli kuluneeksi kaksikymmentäviisi vuotta ja Liedon seurakunnan 650-vuotisjuhlien drive-in-jumalanpalvelukseen osallistui yli sata moottoripyöräilijää.
Mikkelin kupeessa, tarkemmin sanottuna Haukivuoren Kantalan kylässä, historiankirjoihin taas päätyi merkintä Lyijykomppania-nimisen rockyhtyeen perustamisesta. Tuolloin monikaan ei olisi sitä arvannut, mutta Lyijykomppaniaa tultaisiin myöhemmin pitämään raskaan suomenkielisen rockin peruskivenä.
-Meillä oli jo aikaisemmin ollut bändi nimeltä Platinum Orchestra, mutta se jäi lyhytikäiseksi viritelmäksi. Soittamaan teki kuitenkin mieli ja Lyijykomppania sai sitten alkunsa, muistelee rumpali Esa Moilanen.
-Timo Rautiainen otti hoitaakseen kitaran ja laulun, Olli Jaatinen soitti komppikitaraa ja entinen Platinum-mies Jari Rautio tarttui bassoon. Jari kuitenkin kypsyi soittotouhuihin vain muutaman viikon jälkeen, jonka jälkeen nelikielinen lyötiin Jaatisen kouraan.
-Yhtyeen treenitilana toimi Kantalan koulun salin näyttämö. Soittaminen oli varsin intensiivistä, sillä kokoonnuimme yhteen useampana iltana viikossa.
Ohjelmisto koostui covereista ja sekalaiseen repertuaariin kuului muun muassa Freen, Neil Youngin, Jethro Tullin, Bad Companyn, J.J. Calen, Bob Marleyn, The Venturesin, Bob Dylanin ja Eppu Normaalin kappaleita.
-Lyijykomppanian ensimmäinen kesä huipentui debyyttikeikkaan, joka tapahtui Haukivuoren yläasteen pihalle pystytetyllä estradilla 13. elokuuta. Encorena soitettiin Sleepy Sleepersin Väinö, ja minä vastasin laulusuorituksesta. Keikka ei kokonaisuutena mennyt aivan nappiin, sillä suuri osa soittovehkeistä levisi toimituksen aikana. Tämä ensiesiintyminen ei ole unohtunut, vaikka olen sitä monesti toivonutkin.
Harvakseltaan keikkailleen Lyijykomppanian ensimmäinen toimintakausi päättyi loppukesällä 1983.
-Keväällä heitimme kahden konsertin mittaisen, Pieksämäelle ja Haukivuorelle ulottuneen kiertueen. Ryhmän sisälle oli kuitenkin pesiytynyt riitoja ja elokuun tietämillä katsoimme paremmaksi vetäytyä yhteisten soittotouhujen ääreltä. Toisaalta lähdimme myös opiskelemaan omiin suuntiimme, joten bändihomma olisi jäänyt muutenkin varsin vähälle. Ellei jopa olemattomiin.
JUMALAINEN HAVAINTO
Horros kesti melkein seitsemän vuotta, mutta se ei kuitenkaan jäänyt pysyväksi olotilaksi. Kun uusi vuosikymmen käynnistyi, opiskeluajat olivat jääneet taakse ja muusikoiden paluumuuttoliike alkoi osoittaa samaan suuntaan.
-Maaliskuussa 1990 eräs tuttavamme teki suorastaan jumalaisen havainnon: kaikki yhtyeen jäsenet asuvat taas samalla seudulla. Eipä hulluja tarvinnut sen enempää yllyttää, sanoo Moilanen.
-Yhtenä viikonloppuna sitten hilattiinkin kamat Kantalan koululle ja alettiin rymistellä. Suunnilleen siitä jatkettiin, mihin edellisellä kerralla oltiin jääty. Syömisen ja saunomisen äärellä vierähti aamupuolelle, ja samalla päätettiin jatkaa touhuamista jatkossakin.
Lyijykomppania alkoi harjoitella erityisesti viikonloppuisin – pitkän kaavan mukaan. Kertaakaan ei ollut puutetta soitosta, saunasta, ruoasta tai alkoholista.
-Treenasimme usein ”perjantaina aloitetaan ja sunnuntaina lopetetaan” -aikataulun mukaan. Kyllähän viikonlopun päätteeksi mökki narisi ja toipilas säpsähteli vuoteessa, kun pirtin valot sammuivat, muistelee Moilanen.
-Alkoholia käytettiin asiayhteyden vaatimia määriä, ja joskus jaloja juomia toki hupeni varsin runsaasti. Seuraavan aamun herätyskomento saattoi sitten olla kovankin puoleinen, sillä eihän homma olisi edennyt mihinkään, jos veikkoset olisivat jääneet odottelemaan olon korjaantumista. Ei siis muuta kuin potku perseelle ja soittamaan. Kyllä siinä olo koheni ja pää selvisi.
-Täytyy myös painottaa, ettei Lyijykomppanian toiminta pelkkää juopottelua ollut, sillä ahkeran soittamisen lisäksi yritin panostaa erityisesti ruokailuhetkiin. Hyvät ateriat näyttivät pojille nimittäin maistuvan.
Ulospäin Lyijykomppania antoi – ja on antanut myöhemminkin – itsestään vakavan, totisen ja jopa uhkaavan kuvan. Salamyhkäistä mainetta ei vähentänyt myöskään se, että yhtyeellä oli omia sääntöjä, jotka liittyivät muun muassa ”herrasmiesmäiseen käyttäytymiseen”.
-Halusimme tehdä asiat eri tavalla kuin muut yhtyeet. Esimerkiksi suomeksi laulaminen ei ollut raskaassa musiikissa lainkaan tavallista 1990-luvun alkupuolella. Meillä ei ylipäänsä ollut pienintäkään tarvetta tai halua miellyttää ketään, ja se toki näkyi yhtyeen suosiossa. Tai siis sen puutteessa, sanoo Moilanen.
-Mitä tulee yhtyeen ohjeistuksiin, Lyijykomppanialla oli neljä salassa pidettyä veljeskuntasääntöä – myönnän olevani niiden arkkitehti – mutta niitä ei suunnattu ketään tai mitään vastaan. Ne käyttäytymisohjeet koskivat ainoastaan meitä.
SUUNTAA TULEVILLE AJOILLE
Kymmenen vuotta. Sen verran aikaa peruskiven takomisesta vierähti ennen kuin Lyijykomppanialta ilmestyi ensimmäinen levytys. Tyylikkäisiin gatefold-kansiin paketoidun Synkkää jynkytystä -ep:n kakkospuolelle asetettu nimiraita teki pelin hengen erityisen selväksi, kun Timo Rautiainen lauloi melodisten, mutta raskaiden riffien päälle muun muassa seuraavat rivit: ”Viina suussani maistuu eikä muuten heti pois tuu / en tahdo nähdä päiviä kuivia / siksi hauskaa onkin täyttää huvia / voitko lisää tuoda, pakko juoda”.
-Synkkää jynkytystä äänitettiin kahdessa sessiossa joulukuussa 1990 ja maaliskuussa 1991. Sessioista jäi yli saksankielinen Der Tiergesang, joka julkaistiin paria vuotta myöhemmin kokoelmakasetilla Lyijykomppania. Biisistä tehtiin myöhemmin suomenkielinen muunnelma Jahtilaulu, kertoo Moilanen.
Ep:n nimibiisistä löytyy myös puheosuus. Kuka siinä on äänessä?
-Minä. Kuulin ne sanat eräältä toisen maailmansodan veteraanilta, kun olin hänen kanssaan heinätöissä eräässä maatalossa 1970-luvulla.
Ep:n jälkeen ilmestyi debyyttialbumi Uimakoulu (1993), ja perinteisten instrumenttien ohella levyllä kuullaan myös Moilasen ”soittamaa” haulikkoa. Kriitikko Pertti Ojala luonnehti pitkäsoittoa Pieksämäen Lehdessä seuraavalla tavalla: ”Rockia ja rollia Lyijykomppanian levyltä on turha hakea, sillä Uimakoulu pikemminkin polkee ja tallaa. Svengi ammutaan verkkaiseen liikkeeseensä kuin lekalla tai höyryvasaralla. Suomalaisesta rockista tuskin löytyy toista yhtä raskasta ja samalla perverssillä tavalla hauskaa yhtyettä kuin Lyijykomppania.”
-Albumin materiaali äänitettiin muutamassa eri sessiossa. Viimeistä nauhoitusrupeamaa edelsi kosteahko vierailu Down By The Laituri -tapahtumaan, ja tämän reissun päätteeksi meidän oli pakko vähän… levätä, muistelee Moilanen.
-Kun viikonpäivät taas asettuivat perinteisille paikoilleen, alkoi intensiivinen treenaaminen ennen Kantalassa tapahtunutta nauhoitusrupeamaa. Äänitykset sujuivat melko vauhdikkaasti, mutta saunassakin ehdittiin käydä.
Kertoisitko jotakin Uimakoulun kansikuvasta?
-Idea on peräisin K.M. Walleniuksen kirjoittamasta Mosku-tarinasta. Mosku (poromies Aleksi Hihnavaara) oli kavereineen perimässä kolttasaamelaisilta poroja, mutta eläinten lymypaikka ei tullut koltan mieleen. Muistin parantamiseksi Mosku teki jäälle kaksi avantoa, uitti hirttoköyden avannosta toiseen, jonka jälkeen silmukan kaulaansa saanut pororosvo laitettiin kontalleen toisen avannon eteen. Tässä vaiheessa eläinten kätköpaikka alkoikin jo muistua mieleen, taustoittaa Moilanen.
-Matti Moilasen – kalakaveri, ei sukua – kanssa käytiin tekemässä avannot kansikuvausta edeltäneenä iltana, kuvat nappasi Matin tytär Tarja, jolle oli jostain syystä langennut myös kuskin rooli.
Millaisia ajatuksia Uimakoulu herättää tänä päivänä?
-Kaikkine puutteineenkin se on edelleen hyvä levy. Se saneli pelin säännöt ja näytti suuntaa tuleville ajoille.
Lyijykomppania oli kiistämättömän hyvin ajan hengessä kiinni jo vuonna 1994, kun se julkaisi Suden hetki -ep:n. Sieltä löytyy muun muassa kappale Kyisen pellon kyntäjät.
-Tekstin lähtökohtana oli tuollekin ajalle ominainen saatanallinen kulutusvimma ja ajatus siitä, että mitään ei tarvitse jättää tuleville sukupolville. Paitsi paskaa. Selvitkööt miten selviävät – tai olkoot selviämättä!
RYYTTEISTÄ SAKKIA
Siirrytäänpä vuoteen 1996. Kun Lyijykomppania oli keväällä toisen pitkäsoittonsa Viimeisen voitelun valmistelu-urakan kimpussa, yhtyeen päivät alkoivat taas käydä vähiin. Tosin miehistö ei sitä vielä itse tiennyt.
-Minulle sopii, että levyä pidetään yleisesti vanhan Lyijykomppanian lippulaivana. Viimeinen voitelu on pirullinen levy, nyökkää Moilanen.
-Teoksen lähtökohta oli se, että minä kirjoitan libretot ja Rautiainen tekee musiikin. Lopulta kävi kuitenkin niin, että myös minun ja basisti Arto Alaluusuan lusikka upposi säveltämisen soppaan. Toki vähäisessä määrin, mutta upposi kuitenkin.
-Viimeinen voitelu taltioitiin Savonlinnassa keväällä 1996. Majapaikkana toimi studion kupeeseen parkkeerattu Rautiaisen appivanhempien asuntoauto, ja siltä paikalta poistui viikkoa myöhemmin melkoisen ryytteinen sakki. Tai no, ainakin minä olin aivan päreinä.
Pahaenteisen viimeisen voitelun tunnelmassa on jotakin selittämätöntä. Aivan kuten Alaluusua aikoinaan totesi: ”Materiaali on lopulta aika rauhallisesti etenevää soljuntaa, mutta se onkin sitä pahinta myrkkyä. Kun pistää silmät kiinni ja kuuntelee albumin kokonaistunnelmaa, alkaa oikeasti tuntea, kuinka jalka uppoaa sammaleeseen, usva leijailee ympärillä, iho on kananlihalla ja sitä vaan tietää, että kuolema voi tulla koska tahansa ja mistä tahansa.”
-Olen jo aikoinaan päättänyt, että en kommentoi Viimeisen voitelun tekstejä sen kummemmin, mutta kyllähän levyn tunnelma on varsin julma. Etten sanoisi jopa jäätävä. Edelleenkin.
Tuskin oli Lyijykomppanian magnum opus julkaistu, kun yhtye alkoi olla jo toisen kerran menneen talven lumia. Rautiainen ja Alaluusua nimittäin ilmoittivat, etteivät he enää jatka Kantalan synkimmän palveluksessa.
-Soitimme vielä Joensuun Ilosaarirockissa, ja sitten herrat lähtivät omille teilleen. Näistä loppuajoista on olemassa aika monta versiota, enkä halua enää hämmentää sitä keittoa, sanoo Moilanen.
-Keitoista puheen ollen: Ilosaaressa oli kehnoa ruokaa ja juomia ei taidettu tarjota ollenkaan!
Joensuussa paikan päällä olivat myös Kalle Virtanen ja Ari Taiminen. Painavampaa tunnelmarockia rakastava suomalaisyleisö on oppinut tuntemaan heidät myöhemmin nimillä Kaarle ja Arvo Viikate.
-Olemme soittaneet Viikatteen kanssa joitakin kertoja vuosien varrella. He ovat oikein hauskoja herrasmiehiä ja yhtye on tehnyt hienon päivätyön suomalaisen viihdemusiikin saralla, kuittaa Moilasen.
KÄSITYÖN MAKUA
Jonakin surkeana päivänä eteen osuva kolmas kerta saattaa tehdä Lyijykomppaniasta selvää jälkeä, mutta vielä 1990-luvun lopulla yhtyeen historiankirjoituksen arkkuun ei lyöty lopullisia nauloja.
Bändin kolmas aktiivikausi alkoi vuonna 2003, kun Esa Moilasen rinnalle löytyivät laulaja-kitaristi Jarkko Strandman ja basisti Petri Lindström. Strandmanin paikalla on tänä päivänä Tero Vuorinen, mutta Moilanen ja Lindström ovat edelleen komppanian riveissä.
-Kolmas tuleminen käynnistyi toden teolla Harmaita säveliä -albumin myötä vuonna 2005. Se on raaka teos, ja jonkun mielestä siinä saattaa olla liikaakin ”käsityön” makua, mutta minulle lopputulos maistuu edelleen, toteaa Moilanen.
-Viimeisen voitelun tavoin vuonna 2010 julkaista Sota, nälkä, rutto, kuolema oli teema-albumi. Aiheita olivat otsikossa mainitut vanhan maailman vitsaukset.
Vuonna 2018 ilmestyi levy Tietoja epäonnistumisista ja päättämättömyyksistä, tai Väkivaltaa ja vääriä lääkkeitä.
-Sen tekeminen oli oikein kivaa, ja lopputulos kertoi tutun karulla tavalla Lyijykomppanian sen hetken hyökkäysvoimasta. Niin kuin toki kaikki muutkin levymme.
Lyijykomppanian diskografian tuorein osakas Tarpeettomia ikävyyksiä. saapui markkinoille huhtikuun alussa. Aprillipäivänä ilmestyneellä levyllä ei ole mitään tekemistä narraamisen tai trendikkyyden kanssa. Kun Esa Moilasen kirjoittamissa tarinoissa pureudutaan vaikkapa vanhustenhoidon piirissä havaittuihin räikeisiin epäkohtiin, ei kuulijaa paljon naurata. Tai ei ainakaan pitäisi.
-Vakavampien aiheiden lisäksi mukana on myös traaginen viinanjuontilaulu Yksinäisen tähden harhailija. Totuus on nimittäin se, että vaikka Lyijykomppanian omasta historiasta löytyy rempseää ilonpitoa, niin oikea päihdeongelmahan ei poloisen ihmisen elämässä ole sieltä kevyemmästä päästä, huomauttaa Moilanen.
-Mutta eipä sillä… Kun jo viidellä vuosikymmenellä toiminut Lyijykomppania täyttää kesällä neljäkymmentä, niin täytyyhän sitä kulauttaa tapauksen kunniaksi tuhdit kahvit ja hurnakat naukut!
Timo Isoaho
|
|
